No, tämähän on siis kaikki sangen pian nähtyä ja tajuttua. Minä joutasin jo vaikka hetipaikalla matkustamaan pois.
Katselin kelloa. Vielä runsas tunti täällä kumminkin on viivyttävä, ensi juna lähtee näet vasta kello 3: 5. Mitenkähän tuonkin ajan sopivimmalla tavalla kuluttaisi?
Pitäisihän minulla täällä olla tuttavia useampiakin, Upsalan ylioppilaita, joihin olin tutustunut Helsingissä ja Tukholmassa, miten heitä vain mahtaisi saada käsiinsä. Useimmat ovat kyllä jo arvatenkin matkustaneet kaupungista pois — toukokuu oli lopullaan, — mutta yksi niistä nyt on varmastikin täällä, hän oli mulle keväällä ilmoittanut viipyvänsä koko kesän Upsalassa lukujaan varten. Tahdon kutsua häntä Vikbergiksi. Hän, Karl Vikberg, oli erityisesti Helsingissä ollessaan muistuttanut minua käymään luonansa Upsalassa… Hitto soi, minäpä koetan ottaa selkoa siitä miehestä. Jos kello kolmeen asti hänet löydän, jään tänne vielä pariksi tunniksi, syön päivällistä hänen seurassaan ja matkustan Tukholmaan vasta kello 5. Jos taas en löydä, matkustan jo kello 3 ja ehdin vielä neljän ajaksi syömään päivällistä tavallisten pöytätoverieni seuraan tavalliseen ruokapaikkaani Brunckebergin torin varrelle.
Nyt siis heti hakemaan Vikbergiä.
Siinä on sillan korvassa kirjakauppa, minä hyökkään sinne ja pyydän ylioppilasluetteloa… Vikberg, Vikberg, Vikberg … niitä on toista sivua, Karl Vikberg, Karl Vikberg … vuodelta 1891, 1892, mutta eihän täällä sitä minun Vikbergiä ole sittenkään.
— Kenties hän ei ole ollut sisällä yliopistossa viime lukukautena, huomauttaa kauppapalvelija, siinä tapauksessa ei ole hänen nimeään eikä osotettaan luettelossa.
— Niin, tietysti hän ei ole ollut täällä, kun hän vasta huhti- tai toukokuussa on palannut Suomesta… Mutta kuinka minä sitten saan hänestä selvän?
— Kaiketi nämä muut Vikbergit sen tietävät, ovat ehkä samaa sukua ja voivat tuntea hänet muutenkin.
— Ettäkö minä juoksisin kaikkein Vikbergien luona kysymässä?
— Niin, taikka edes muutamain…