* * * * *
— Terve! Täällä jo pahat kielet tiesivät kertoa, että sinä olisit hameisiin niin sotkeutunut, että olisit livistänyt tiehesi, mutta minä sanoin, että se on valetta, kyllä se mies tulee.
Se oli Matti, joka näillä sanoilla etehisen ovella tervehti nimipäiville saapuvaa Eskoa.
1895.
MATKA-KASKUJA.
Kaksi vuotta, pian kolmatta, on kulunut siitä, jolloin tein sen pienen ulkomaamatkan, jolta nämä matka-kaskut ovat tuloksia. Pistin joskus matkan varrella muistiini pikkutapauksen tai havainnon, yhden sieltä, toisen täältä, varsinkin jos ne mielestäni olivat huvittavaa laatua, ja olen sittemmin koonnut ne paperille. Kaskut on lukija kumminkin huomaava sellaisiksi, että ne eivät ole vanhenemalla turmeltuneet, koska ne ovat siitä onnelliset, etteivät ole riippuvia ajasta eivätkä kaikki paljo paikastakaan.
TUNTI UPSALASSA.
Parisen kuukautta olin oleskellut arkistotutkimuksia varten Tukholmassa ja vähitellen rupesin jo niistä töistäni selviämään. Jo Suomesta lähtiessäni olin päättänyt käydä myöskin Upsalassa selailemassa sikäläisessä kirjastossa löytyviä käsikirjoituskokoelmia, vaikka tosin ennakolta tiesinkin, ettei siellä minua varten mainittavaa löytyisi. Tuossa tiedossani olin yhä varmistunut ja vakaantunut Tukholmassa, jossa olin tilaisuudessa läpikäymään Upsalan kirjaston luettelot. Tiesin melkein turhaksi matkani sinne. Mutta kuitenkin, kaiketikin, eihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin arvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, — saahan tuonkin sitten kerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.
Ilman muita matkatarpeita kuin taskussa oleva muistiinpanokirjani saavuin kymmenen aikana aamulla Upsalaan ja kävelin suoraa tietä asemalta kirjastoon, joka valkeana ja komeana paistoi vastaani korkealta mäeltä. Ei tarvittu opasta eikä neuvojaa. Juoksutin sitten koko aamupäivän kirjaston nuoria, palvelushaluisia apulaisia edestakaisin kantamassa minulle käsikirjotusmytyn toisensa perästä, joista mahdollisesti voisi olla minulle jotain hyötyä. Vaan, kuten jo etukäteen tiesin, se oli turhaa juoksutusta. Kun kello läheni kahta, jolloin kirjasto oli suljettava, saatoin jo aivan rauhallisella omallatunnolla jättää Upsalan kirjaston.
Laskeusin verkalleen alas kirjastomäeltä, sytytin paperossin ja katselin laidasta toiseen tuota allani lepäävää kaupunkivähäistä, joka hiljaisena ja rauhallisena näytti puolinukuksissaan kylpevän päiväpaisteessa mutaisen Fyris-joen molemmilla kupeilla. Tässä se nyt on siis tuo vanha, kuuluisa tiedonahjo, tuo muinais-skandinaavein ruhtinaskoti, tuo laulujen ylistämä kosteikko keskellä laajoja laidunmaita. Tuossa siis tuomiokirkko, tuossa uusi yliopistorakennus, tuossa vanha linna ja nuo ränstyneet puurakennukset, ne ovat siis ylioppilasten lukukammioita; ylioppilaistahan Upsalan kaupungilla on leimansa, ylioppilaiden asuttaminen, syöttäminen ja juottaminenhan on nykyjään Upsalan pääelinkeinokin.