— Odotahan, joudutaanhan tästä mekin. Ja vaikka nyt lienetkin lemmen puuhissa, niin saatathan siltä Matinpäiville tulla.
— Saatanpa saatan…
— Sitähän minäkin, ettei se niin lujalla ole.
He tulivat kadulle ja kävelivät yhtä matkaa ylöspäin. Esko mietti jotakin mutkaa päästäkseen puikahtamaan syrjään. Hän oli nyt kerran päättänyt olla sinne Matinpäiville menemättä … tullut tuhmuudessaan siitä tytöllekin puhuneeksi… Ja jos hän nyt menee, niin sitten ovat kaikki päätökset hiidessä, sitten hän menee toisen ja kolmannen kerran ja taas ovat hyvät tuumat hunningolla… Ei, kyllä hän livistää…
— Kävelkäähän edeltä, minä pistäyn tuossa tupakkapuodissa ostamassa pyhätupakat.
— Mutta ethän vain jää sille tielle?
— En, tietysti minä tulen…
Mutta taashan tämä on aivan hullua, mietti Esko kun tuli ulos tupakkakaupasta. Mitä varten minä tässä heittäyn valehtelijaksi, miksi lupaan ja sitten pakenen kuin varas, livistän ja lymyilen…? Peijakas! tämähän on jonkinlaista itsensä pettämistä, tämähän on lapsellista, koulupoikamaista ilveilyä. Kylläpä sille mahdetaan nauraa! Olenko minä, vanha mies, nyt sellainen raukka, etten uskalla tehdä mitä miellyttää ja mennä mihin tahdon…? Mutta mihin minä sitten tahdon, saunaanko? Ja sillävälin toiset veistelevät ja hämmästelevät ja tekevät minusta naurun kappaleen…
Kotvan aikaa seisoi Esko yhdessä kohden tupakkapuodin edustalla tietämättä minne päin hän kääntyisi, oikealleko vai vasemmalle. Se oli harmillista, se oli tuskallista, hän odotti ikäänkuin jotakin ulkonaista sysäystä, joka hänet työntäisi yhtäälle tai toisaalle siltä paikalta, jolta hän ei itse päässyt päkähtämään.
Ja sellainen sysäys tuli. Lauma koulutyttöjä käveli kadun täydeltä naureskellen ja tirskuen, käveli käsikkäin yhtenä mustana aitana. Sen edestä täytyi syrjäytyä, lähteä liikkeelle eteenpäin…