Me haarausimme kukin eri taholle. Olin ilmoittanut apumiehilleni aikovani matkustaa pois joko kello 3 tai 5, ja he olivat luvanneet kolmen ajaksi saapua »Rullan» nimiseen kapakkaan asemahuoneen luona kertomaan minulle, kuinka heidän retkensä oli onnistunut. Muistaakseni heistä toinen palvelushaluisuudessaan oli luvannut mulle tuovansa »Rullaniin» mukanaan Karl Vikbergin ennen kello kolmea joko elävänä taikka kuolleena.
Itse kävin vielä parin Vikbergin luona. Toinen heistä oli kuullut puhuttavan minun Vikbergistäni, toinen ei tuntenut häntä puheitten mukaankaan, vaan kumpanenkin heistä oli pyytämättäni kohta valmis lähtemään liikkeelle haettavaani löytämään. Toiselle heistä ilmotin minä, että »Rullan» olisi sovittu yhtymäpaikka, toinen esitti saman paikan itse yhtymäpaikaksi, luvaten tuoda Vikbergin sinne.
Olin jo ehtinyt päästä hikiseksi ja minusta tuntui, että olinpa jo tehnyt yhden Vikbergin löytämiseksi mitä ihmiseltä niin lyhyessä ajassa kohtuudella voi vaatia. Neljä Vikbergiä oli parast'aikaa kaimansa perästä juoksemassa ja jos heistä jokainen saapi kaksikaan Vikbergiä liikkeelle, niin on niitä minun vuokseni piankin 12 jalkeilla. Ne tietysti kaikki tekevät sopimuksen, että »Rullan» on oleva yhtymäpaikkana kello 3. Jos heistä vielä jokainen, niinkuin melkein saattoi otaksua, sattui tapamaan vielä yhdenkään uuden Vikbergin, niin olisi kello 3:n aikaan tasan kaksi tusinaa Vikbergejä »Rullanissa» minua vastassa. Mutta olisiko se oikea sittenkään siellä, se olisi siltä epävarmaa.
Tuota mietin, kuljeskellessani kellon kolmea lähetessä Upsalan katuja pitkin rautatieasemaa kohti. Ja siinä miettiessäni rupesi tuo uhkaava Vikbergein paljous vähitellen mieltäni ahdistamaan. Mitä tekisin minä tuossa suuressa, oudossa joukossa? Miten voisin tyydyttävästi selvittää sen seikan, että olin vaivannut liikkeelle noin monta minua tuntematonta miestä, miten voisin heidän hyväntahtoisuutensa kyllin palkita? Enhän edes ollut tuon Suomessakaan käyneen Vikbergin erinomainen henkiystävä eikähän ollut tarkoitukseni ollut mikään muu, kuin saada hänen seurassaan viettää muuan joutilas tunti, joka nyt muuten jo kohta oli kulunut. Mulle tulisi todellakin olemaan sangen vaikea hetki osottaessani kiitollisuuttani kaikkia noita Vikbergejä kohtaan, joko sitten heidän toimensa oli onnistunut taikka ei.
Näissä synkissä mietteissä saapuessani rautatieaseman edustaiselle torille ja nähdessäni kellon olevan viittä minuuttia vailla kolme, välähti ensi kerran mielessäni ajatus paeta raukkamaisesti koko Vikbergi-joukkoa, luikkia asemalle ja lymyityen jonkun vaunun nurkkaan ajaa karauttaa Tukholmaan. Siellä odottavat minua vanhassa ruokapaikassa vanhat, tuttavat päivällistoverini, siellä olisin kuin kotonani ja saisin kertoa heille seikkailustani… Mutta ei, sehän ei käy laatuun. Tuossa luen erään portin päällä suurilla kirjaimilla kirjoitetun nimen »Rullan», sinne pakottaa kova kohtaloni minua menemään vastoin tahtoanikin. Sillä miestä sanasta…
Raskain askelin astuin portista sisään. Vielä siellä ei ole yhtään Vikbergiä, vaan koko liuta saapuu kai tuossa tuokiossa. Ja minusta tuntui, kuin olisin suotta pakotta sattuman petkuttamana joutunut saaliiksi tähän satimeen, josta ei ole yhtään aukkoa pois päästäkseni. Eikö yhtään? Miksen sittenkin pakene? Onhan otuksella oikeus paeta satimesta, jos ehtii ennenkuin pyytömies saapuu. Pyytömieheni. nuo 24, saapuvat juuri tuossa silmänräpäyksessä, vaan vielä on mulla aikaa repästä itseni irti ja juosta… Katsahdin kelloa: minuutin yli kolmen…
Minä repäsen itseni irti, pujahdan portista ulos, hiivin aitoviertä pitkin uskaltamatta katsoa taakseni, varastan toisella jalalla ehtiäkseni pikemmin ja hyppään ahmana portaita ylös asemahuoneelle. Paluupiletti on taskussani, junakello soipi viimestä kertaa, minä nykäsen vaunun oven auki, astun sisään ja heittäydyn kuumuutta ja mielenliikutusta huokuen sohvalle nojalleni. Juna viheltää, lähtee liikkeelle. Nyt on jo myöhästä enää palata »Rullaniin», höyryhepo viepi minut nyt jo väkisinkin Tukholmaan…
Koko tuon tunnin kolmesta neljään on mulla paha omatunto, sydämmeni lyö levottomasti ja soimaa minua petollisuudesta ja kiittämättömyydestä, enkä uskalla ajatellakaan noita monia Vikbergejä, jotka nyt luultavasti parhaallaan istuvat »Rullanissa» odotellen minua ja päästäen tuontuostaankin kirouksen, kun niin kauan viivyn. En uskalla heitä ajatellakaan, enkä keksi tässä jutussa vielä mitään naurettavaa. Keksin sen vasta, kun saavun Brunckebergintorin varrelle Tukholmaan, vanhaan ruokapaikkaani, ja siellä saan tavata kelpo päivällistoverini, joille sydäntäni keventääkseni kerron seikkailuni. Heistä on koko juttu hullunkurinen ja välttämättä tahtoo yksi heistä kirjottaa minun puolestani onnittelusähkösanoman lähetettäväksi kohta Upsalaan »Rullaniin» yhteisesti kaikille Vikbergeille, jotka siellä tietysti paraikaa ovat koossa ja saavat tehdä toistensa tuttavuutta. Sen sain kumminkin estetyksi ja minusta tuntui varmimmalta pysyä Upsalan Vikbergeistä niin kaukana ja niin äänettömänä kuin mahdollista, jotta he niin pian kuin suinkin unhottaisivat tuon käyntini Upsalassa, joka minulla aina on pysyvä mielessäni.
1894.