Sanaa »tunnelma» en ole koskaan voinut suvaita enkä ole näihin asti itse vielä milloinkaan sitä kirjoitettuna käyttänyt. Olen koettanut sen asemalle keksiä toista sanaa taikka, ellen sellaista ole löytänyt, olen kiertelemällä kokenut päästä pälkähästä. Tuo sana on näet minusta huono ja ruma, se on tehty tekemällä niinkuin monet muutkin, mutta tehty kömpelösti; jos olisin kielimies, keksisin epäilemättä jonkun mutkan todistaakseni, että se on aivan »väärä johdannainen» ja tuomitseisin sen kuolemaan tiedemiehen oikeudella.

Mutta nyt — pelkään minä — täytyy minun itseni turvautua tuhon inhottavaan sanaan. Aijon näet kertoa pari piirrettä kööpenhaminalaisten elämästä, ja jos sinä lukija hiukankaan tunnet tanskalaisia, täytyy sinun myöntää heidän olennossaan olevan siksi paljo »tunnelmoimista», että heistä kertojan on ylen vaikea välttää taikka kiertää sellaista sanaa, joka vastaa saksalaista »Stimmung». Siinä on koko tuossa viheriässä saarimaassa jotakin pehmoista herkkämielisyyttä, jotakin »sievää» ja »idyllistä», joka vaatii »tunnelma» sanan käyttämistä ja sitä samaa piirrettä kuvastuu myöskin kansan luonteesta. Ei niin, että ihmisiä voisi sanoa juuri uinaileviksi tai haaveksiviksi, ovathan he päinvastoin sangen pirteitä ja eloisia, vaan sittenkin, tunteella näyttää heidän olennossaan olevan hyvin paljo tekemistä, ja he koettavat mielellään järjestää yhteiselämänsä niin, että sen yksityiset tilaisuudet muodostuisivat somiksi »tunnelmaryhmiksi», taikka ainakin näyttäisivät siltä.

Vaan parilla esimerkillä saan ehkä tuon tarkoittamani piirteen selvemmin esitetyksi.

Lähtekäämme liikkeelle esimerkiksi jonakin lämpimänä ja päiväpaisteisena sunnuntaina noinikään kesäkuun kauniimmillaan ollessa katselemaan, kuinka kööpenhaminalaiset viettävät joutopäiväänsä. Meidän olisi oikeastaan oltava monessakin paikassa yhtaikaa, mutta seuratkaamme nyt ainakin aluksi päävirtaa. Se kulkee kaupungista länttä kohden merenrannikkoa pitkin tuuheaan tammimetsään, joka on tuttu lyhyestä nimestään »Skoven», metsä, — näin määräämätön yksikkö näet riittää, sillä Tanskan metsistä ei ole monikossa paljo puhumista.

Taon 5-6 virstan pituisen matkan voipi kulkea sekä laivalla että rautatiellä, ja onhan niitäkin, jotka näitä kulkuneuvoja käyttävät. Mutta ne tiet ovat useimpain kööpenhaminalaisten mielestä liian arkiteitä, liian proosallisia. Ajaa junavaunussa taikka istua laivankannella, sehän on niin jokapäiväistä, siinä ei ole ensinkään runollisuutta, tunnelmaa… Toista on somasti ryhmittyä hevosten vetämiin kärryihin tai vankkureihin ja kulkea siten omalla ajopelillään metsään. Jos saadaan omasta perheestä tai sukulaisperheistä kokoon noin 8-10 henkeä — sen verran mahdutetaan noihin vuokrattavissa oleviin vankkureihin — niin on porvarillisten kööpenhaminalaisten ilo ylimmillään. Voileipiä otetaan mukaan ja laulaen ajetaan ulos kaupungista. Laulu kuuluu asiaan. Yksiäänisesti lauletaan joka vankkurissa sieviä isänmaallisia tai rakkauslauluja, lauletaan koko matkan, jota tuossa verkkasessa kulussa menee tuntikausia. Niissäkin vankkureissa, joita ei yksi perhekunta tai seuruekunta ole jaksanut itselleen palkata, vaan joihin on kokoontunut toisilleen outoa väkeä kaupungin eri kulmilta, lauletaan yhtä hartaasti ja ollaan yhtä iloisia. — Tällaisia pyhäretkiä varten löytyy Kööpenhaminassa erityinen ajurien haaraosasto, jolla on erittäin siihen tarkoitukseen hevoset ja ajopelit.

Huomattavaa tuossa retkeilyssä on, että perheiden tuoreimmillaan olevat jäsenet, pojat ja tyttäret noin 17:n ja 27:n ikävuosien väliltä, useinkaan eivät matkusta muun perheen mukana. He kulkevat erikseen, parittain — ovat kihloissa. Kööpenhaminassa se näet kuuluu kuuluvan asiaan, että ollaan kihloissa. Niin pian kuin nuorukainen on päässyt niin pitkälle, että ensimmäiset parranhaituvat ovat tehneet yläleuvalle harvan laihon, rupeaa hän kiireisesti katselemaan itselleen samanikäistä tyttöä ja ennen pitkää sitä ollaan kihloissa, vaikka useinkaan ei ole vielä elämisestä, ei elämän suunnasta eikä siis perheen perustamisestakaan mitään tietoa. Mutta se nyt ei olekaan aina ensimmäisenä tarkoituksena; pääasia on ensiksi, että ollaan kihloissa, — sehän on niin runollista, niin hauskaa, niin kiihoittavaa, niin tunne-elämää kehittävää. Jokaisella on oma henttunsa, jonka seuraan hän rientää illoilla työstä päästyään ja jonka kanssa varsinkin sunnuntait vietetään yhdessä. Onhan se niin ihanata kuherrella kahden kesken, puhua rakkaudesta ja unelmoida tulevaisuutta. Ja kun esim. näinikään sunnuntaisin istuu rinnakkain ja lähekkäin vankkureilla ja laulellen ajaa »metsään», niin onhan siinä tunnelmaa. Mitä seurauksia tuosta kihloissa olosta on, se on toinen asia. Usein ei siitä ole mitään seurauksia, vanhat liitot puretaan ja uusia tehdään. Usein se taas viepi aivan nuoriin avioliittoihin, ja vaikka niissä monasti ei olekaan paljoa mistä »perhe» eläisi, niin onhan siltä tuo kahden nuoren yhdessäelämä niin somaa ja runollista…

Vaan me olemme jo saapuneet tammimetsään ja kävelemme siinä poikki ja pitkin katselemassa kööpenhaminalaista huvittelua. Nuo kirjavat ryhmät, suuremmat ja pienemmät, jotka ovat asettuneet sieviin sikermiin varjostoihin puittenjuurille, ovat todellakin miellyttävän näköisiä. Kesäisiä pukuja, iloisia mieliä, punaisia poskia, nuoruutta, kauneutta ja lempeä, — mitäpä sen viehättävämpää osaisi enää muukalaisenkaan silmä hakea kesäiseltä huvipaikalta. Voileivät kaivetaan esiin, kaivetaan juustokäärö ja kalakäärö ja keitetyt munat, ja ateria alkaa. Olutta saa ostaa siellä täällä olevista myymälöistä, joista siis haetaan särvin. Niin kodikasta, niin »nättiä»!

Yli koko kentän lepää sopusointua ja rauhaa. Ei rähisevää ääntä kuulu mistään, ei toraista sanaa, ainoastaan tuota samaa laulua kaikuu sieltä, täältä, tammien juurilta. Ja kun sulhanen aterian jälkeen laskee päänsä morsiamen syliin ottaakseen ettoneen ja kun lapset laitetaan vähän syrjemmäs leikkimään, että papat ja mammat saisivat rauhassa levätä raanuinsa päällä ruohokossa, niin tuntuupa katsojasta siltä, kuin näkisi hän teaatterinäyttämöllä jonkun aistikkaasti ryhmitetyn »stilleben»-kuvaelman, jonka olisi tarkoitus esittää onnea ja rauhaa.

Sama tunne pysyy katsojassa myöhemminkin, se vain erotus, että kuvaelmat muuttuvat. Milloin keräytyvät luonnon helmassa olijat, lapset, kihlatut, naineet miehet ja naiset, piiritanssiin, milloin muuhun sievään leikkiin. Rannalla vieressä on hoijakoita, kiikuja ja muita ilopaikkoja. Sulhanen kustantaa morsiamensa viiden äyrin kiikkuun, istuu itse vierelle ja pitää hellästi vyötäreiltä kiinni, ettei tuo vain putoaisi. Ja sen jälkeen tarjoo hän vielä tytölleen lasin olutta, juo itse kaksi, ja palkaksi saa hän, jos sattuu vähänkään siimespaikkaa, suukkosen. Eikä tee mitään, jos joku näkeekin. Onhan se niin viatonta, samalla kuin se on niin runollista ja sievää. Eikö olekin?

Tunnelmaa pitää olla kaikessa ja sitä on kaikessa. Itse kaupunki puistoineen ja siltoineen kuvastaa jo keskellä ihmishyörinääkin jonkunlaista hempeämielistä tunnetta, sitä samaa huokuu vastaan huvipaikoista, Tivolista ja kesäteaattereista, niin, sitä huomaa melkein kauppapuodeissa ja ruokapaikoissakin. Sydämmellisyyttä ja hiukan lapsellista herkkyyttä, joka koettaa ilmestyä niin sievässä muodossa kuin suinkin. Lyhyesti, — tunnelmaa.