Sitähän siinä sitten katsottiin. Nuo asiaan kuuluvat »juustokääröt» ja »kalakääröt» vedettiin taas taskuista esiin, syötiin voileipiä veneessä ja juotiin olutta päälle. Ja aina sekaan silmäiltiin, kuinka päivä katosi matalan rannan taa, peltojen alle piiloon.
— Mutta miksi teitä oikeastaan miellytti lähteä juuri tänne? kysäsin taas kerran illan kuluessa, sillä se ei ollut mulle vielä aivan selvillä.
— Miksi! Eikö sinua sitten tämä miellytä?
— Tietysti, eipä siltä, mutta…
— Ajatteles nyt kun näin istutaan ruuhessa keskellä tyynen järven selkää ja syödään evästä… Minkä arvoista tämän rinnalla olisi istua jonkun laivan kannella merellä tai jonkun varieteepöydän ääressä! Tässähän on tunnelmaa!
Niin, sitähän tässä on, kyllä minä tämän nyt jo tajuan ja olihan se mulla jo hämäränä aavistuksena ennakoltakin. Tämähän on nyt taas tuollainen runollinen tuokiokuva… Asema kävi vielä selvemmäksi, kun eräs ystävistäni, jossa oli kirjailijan vikaa, rupesi lukemaan ääneen runoa, jonka hän edellisenä yönä oli kirjoittanut…
Juna lähti asemalta kaupunkiin vasta kello 4 aamulla. Siihen asti oli meidän joko istuttava venheessä tai käveltävä rannalla. Ei se tahtonut tuo »tunnelma» oikein koko yötä kestää. Minun oli lähdettävä seuraavana päivänä kahden vuorokauden rautatiematkalle, joten melkeinpä pisteli järveltä palattaessa vihakseni, että yö oli jäänyt nukkumatta. Ja uni näytti olevan toisillakin.
Mutta he olivat järjestäneet tämän illanvieton tähän tapaan parhaassa tarkoituksessa, saadakseen herätetyksi runollisen ja arkielämää yläpuolella olevan mielialan. Olihan aivan heidän luonnossaan, että tässä piti saada luoduksi »tunnelmaa».
1894.