Tännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani laukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan? Odottelen ja katselen — pitkäksi voi käydä päivä.
— Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?
— Kello 9.
— Ja mihin aikaan se tulee perille?
— Kello 6.
— Entä seuraava?
— Lähtee kello 2, perillä kello 11.
Päätin sittenkin lähteä ensi junalla — en muistanut enää äsköistä päätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi laittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla Pariisissa klo 6 tänään — minä jatkan.
Söin kipeneen, katselin tuomiokirkon — sehän on jokaisen kulkijan velvollisuus — ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa kohti. »Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?» oli jo alussa ainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä olinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin matkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta. Tämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän huokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa varjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka kulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa. Ajettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa tunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo mitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.
Toisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin tukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet paikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon noin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai Aachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.