Omituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana vielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu luodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät saksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo ranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän korina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli mikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin siihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja lopuksi sittenkin tulee suomalainen »perk…»
Puuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä tulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja hiekkapölyn polttama. Tehtaat — koko taivalhan Belgian läpi on kuin yhtä tehdasta — ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja jokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita asemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen kiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää pöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen kuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!
Jospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan jäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta, kylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin mahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään kokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin, olisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi. Taikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta kitalakeani raittiilla vesikulauksella, — vaan vesikin täällä vain lämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna sen verran, että ehtisi vesilasin juoda.
Saatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin kipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä asemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan jyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen itsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja toinen, eikä sitä tule.
Vaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan rajalle — ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri siinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa. Se on vasta yksi.
— Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.
— Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia jälempänä.
Morjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on halpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain tietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo luullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa! Vuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia yhteiskuntia.
Vaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun nurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä varten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle, jota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen jo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä. Voimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut. Raatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin likakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa loikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda kirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia harreja. Miks'en pysynyt siellä?
En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä kuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi ja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa järkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan puolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että ilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa, niin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos semmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.