Viikon verran aikaa olin ollut Seine-virran kaupungissa ja, niinkuin muukalaiset säännöllisesti ovat, niin olin minäkin siellä ensi ajat sekä mykkä että kuuro. Saa sitä olla kieltä vähän osaavinaankin, mutta kun sinne tulee, niin kovin löytää itsensä köykäseksi: ei ymmärrä mitä muut sanovat, ei osaa itse sanoa mitä tahtoisi. Se on mitä kiusallisin asema, johon ihminen voi joutua; hän kävelee siellä kuin äänetön henki elävän elämän keskuudessa, ei osaa puuttua mihinkään, ei osaa ajaa asioitaan, tuntuupa melkein siltä, kuin ei kuuluisi koko ihmiskuntaan. Väleen siinä sentään korva tottuu kuulemaan ja ymmärtämään, vaan ennenkuin kielensä saa sen verran opetetuksi, että se johonkinkaan määriin pystyy ajatuksia tulkitsemaan, niin — siihen menee aikaa.
Olin vielä tuossa kiusallisessa asemassa: ymmärsin vähän, välttämättömimmät tarpeeni saatoin pyytää ja tarpeellisimmat selvitykset antaa, vaan minkäänlaisesta keskustelusta ei vielä tullut mitään. Ei löytynyt sanoja, kieli ei kääntynyt. Kävelin siten eräänä päivänä yksikseni, kuten tavallisesti. Menin kauvas omasta kaupunginosastani toimittamaan pientä asiaa, jonka matkan varrella olin saanut toimitettavakseni: kirje ja terveisiä oli vietävä eräälle skandinaavialaiselle rouvasihmiselle. Talon löysin, lähetin portinvartijan ylös viemään kirjeen ja korttini ja kysymään, saisinko tulla sisälle tapaamaan haettavaani. Itse odotin alhaalla, kävelin edes takasin portin edustalla. Kävelin kauan, ei tullut mitään vastausta.
Yhtäkkiä lennättäysi portista ulos nuori tyttö, katsoi terävästi pari kertaa ympärilleen ja astui sitten suoraan minua kohden kysästen ranskaksi:
— Tekö olette se suomalainen herra?
Tyhmistyneenä katselin ensiksi tuota nuorta, pirteää tyttöä, joka noin rohkeasti ja tuttavallisesti tuli minua puhuttelemaan. En saanut heti paikalla itselleni selvitetyksi, miten asianlaita oikeastaan oli, luulin jonkunlaisen erehdyksen tapahtuneen. Tuskin sain vastaukseksi soperretuksi:
— Minä, neitiseni.
Häneltä pääsi heti helakka nauru, kun hän näki minun hämmästykseni. Ja naurun sekana virtasi sitten pitkä sanatulva, jota ainoastaan äärimmilleen jännittämällä tarkkaavaisuuteni ennätin seurata. — Niin, hän oli juuri tullut minua tapaamaan eikä ketään muuta. Rouvasihminen, jota hain — ja joka oli hänen asuntotoverinsa — ei nyt juuri voinut ottaa minua vastaan, hänellä oli jokin opetustunti, jota hän ei tahtonut keskeyttää. Mutta hän tahtoi kumminkin minua tavata, puolen tunnin perästä olisi hän jo vapaa. Ja he olivat siellä ylhäällä sopineet, että minä sillä välin voisin, jos tahtoisin, seurata tyttöä erääseen nuottikauppaan, johon hänellä oli asiaa…
Tietysti minä tahdoin ja jo sillä välin kuin tyttö vielä jatkoi sanatulvaansa olimme me kääntyneet kadunkulmasta ja vaelsimme ihmistungoksen keskitse leveää bulevardia pitkin. Ihmettelyn sekaisella mielihyvällä katselin koko ajan tuota vieressäni vilkkaasti lepertelevää pikkuolentoa, katselin kuin maanmoukka ainakin pitkään ja äänettömänä. En ollut vieläkään toipunut ensi hämmästyksestäni. Hän oli ilmestynyt kuin pilvistä tuohon eteeni, heti heittäytynyt tuttavaksi ja ruvennut kertomaan minulle aikeistaan ja mieliteoistaan, — minulle, joka en ollut viikkokausiin ollut tilaisuudessa kuuntelemaan itselleni lausuttua ystävällistä sanaa, joka olin kuin erakko kulkenut äänetönnä ihmistulvan keskessä ja melkein jo ruvennut vihaamaan ihmisiä. Hän oli vielä kuin lapsi, vaikka jo vuosiltaan olikin naisen ikään kerennyt. Suuret, vilkkaat ja myötään liikkuvat silmät, pehmoset punaset posket, jotka hänen puhellessaan olivat yhdessä ainoassa, mutta lakkaamatta vaihtelevassa hymyssä. Ja koko tuo pieni vartalo notkui ja värähteli jokaista äänensointua myöten ja jokaisen tunteenvivahduksen mukaisesti. Elävää elämää näytti olevan jokaisessa sormenpäässä, kengän kärki näytti tanssivan jotain vallatonta tahtia katua vastaan ja toisinaan hän, kuin oikein vilkkaasti selitti jotakin, pyörähti puolitiehen eteeni kadulle solahtaakseen samassa tuokiossa taas rinnalleni. Mutta samalla oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin niin arvokasta, niin maltillista ja itsetietoista, kuin olisi hän koko ajan huomauttanut: noli me tangere!
Ja pian oli hän ehtinyt kertoa minulle koko pitkät tarinat itsestään. Hän ei ollut oikeastaan pariisitar, hän oli kotosin Sedanista, vaan oli nyt ollut vuoden Pariisissa soittoa ja laulua harjoittelemassa. Mutta nyt oli se surullinen hetki tullut, jolloin hänen täytyi matkustaa pois Pariisista, huomenna täytyi jo lähteä, nyt juuri, jolloin täällä olisi ollut niin hauska.
—- Mutta miksi täytyi?