Isä on kirjoittanut ja käskenyt tulla kotiin. Ja niin oli nyt vaikea lähteä. Vastikään oli hän opetellut monta uutta kaunista laulua ja nyt täytyi kaikki jättää kesken.
— Olipa se surullista.
Olin sangen kiitollinen siitä, että hänellä oli niin hyvä sanantulva, sitenhän minä pääsin aivan kuuntelemalla, joskus vain tokasten jonkun sanan sekaan. Mutta pisti se siltä vihaksi toisinaan, kun ei voinut ottaa keskusteluun osaa eikä kysyä mitä olisi tahtonut. Tyttö oli m.m. sanonut, että olipa se ollut Jumalan onni, kun minä juuri tuolla hetkellä olin tullut asiatani ajamaan, sillä muuten ei olisi hänellä ollut ketään, joka nyt olisi joutanut häntä saattamaan kaupungille. (Pariisissa ei näet nuoren, »siistin» tytön katsota voivan päivilläkään yksin kävellä kaduilla, mutta ei näytty seuraajasta kumminkaan hyvin tarkkoja oltavan, koska siksi aivan outo mies kelpasi.) Tähän minun tietysti olisi ollut vastattava, että onni oli ollut yksinomaa minulle suosiollinen, kun hankki minulle näin herttaisen tehtävän. Jo rupesin sitä lausumaan, mietin sanoja, koetin ajatuksissani asettaa niitä peräkkäin, mutta siihen meni niin paljo aikaa, etten enää katsonut voivani sanoakaan sanottavaani. Ja niin kuivi koko kohteliaisuuteni yhteen haikeaan huokaukseen.
Vähitellen rupesi kai tyttö kumminkin käsittämään, että minun harvasanaisuuteeni oli jokin erityinen syy, ja siksi otinkin valaistakseni hänelle tuota merkillisyyttä, selittääkseni, että olinhan ulkomaalainen, joka vasta viikon olin Pariisissa oleskellut ja joka en siis vielä ollut ehtinyt oppia maan kieltä. Tämän lauseen olin jo valitettavasti saanut useita kertoja ennen lausua, joten se jo oli mulla valmiiksi mietittynä, mutta sittenkin hän nauraa kikatti koko ajan kuin olin äänessä. Mahtoi se kuulostaa merkilliseltä. Eikä hän sittenkään näyttänyt minua ymmärtävän. Ranskalaisten itserakkaus on näet suuri: yhtä vähän kuin Jumalaa on muuta kuin yksi, voi kieliäkään olla muuta kuin yksi ja se yksi on ranskankieli. Joka ei osaa ranskaa puhua, eihän se ylipäätään osaa puhua, ja tyttö mahtoi ihmetellä mikä minä, vanha mies, olin, joka en vielä osannut puhua. Hän pyörähti eteeni kadulla, katsoi minua suurilla, hämmästystä kertovilla silmillä ja kysyi:
— Kuinka on mahdollista tulla toimeen maailmassa, kun ei osaa edes puhua?
— Niin, vaikeaahan se on, vaikeaa ja tukalaa, mutta minkäpä sille tekee. Ei siihen auta muu kuin yksi keino: koettaa oppia.
Syvästi hän näytti ottavan osaa minun kurjuuteeni, vaan ei hän sentään kauankaan joutanut sitä surkeilemaan. Hän oli kuin tuollainen hupakko koulutyttö, jolla on hyvin vilkas ja vallaton mielikuvitus ja joka alituisesti syöksähtää yhdestä mielenjuohtumasta toiseen. Jos minun olisi ollut oltava hänen seurakumppaninsa pitemmän aikaa, niin olisi hän epäilemättä hankkinut minulle monta huolta ja surua, sillä hänellä oli sen tuhannen ilveet ja elkeet. Milloin hän kävellessään matki jotakin edellä kulkevaa herrasmiestä, milloin hän ääneen hyräili ja samalla sormellaan soitteli päivänvarjostimensa vartta, milloin huiskutti hän nuottisalkkuaan, joka hänellä oli käsivarrellaan; ja sitten yhtäkkiä hän oli säikähtävinään omaa vallattomuuttaan ja heittäytyi kiltiksi lapseksi. Mutta koko ajan oli kumminkin hänen käytöksessään sellaista varmuutta, sellaista suloutta ja makua, että olisi melkein luullut joka tempun, joka askeleen, olleen ennakolta opitun. Pariisitarta kiireestä kantapäähän!
Nuottikaupassa, johon häntä seurasin, pani hän pyörälle sekä myöjät että minun. Kauan valikoittuaan ja juoksutettuaan kauppapalvelijoita otti hän muutamia vihkoja ja selitti sitten, että näitä hän ei aijokaan maksaa. Hän on täältä vuoden ajan ostanut niin paljon nuotteja, että on oikeus ja kohtuus, että hän nyt poislähtiessään saapi nämä ilmaiseksi. Ja sen hän sanoi niin vakavalla äänellä ja värähtelemättömillä kasvoilla, että täytyi uskoa hänen puhuvan aivan täyttä totta. Kauppapalvelija oli ymmällä. Kyllä kai se hänen puolestaan olisi kohtuullista, mutta vaikea hänen oli omin päinsä sitä luvata…
— Vaan te myönnätte, että mulla on oikeus saada nämä ilmaiseksi, eikö niin?
— Teiltä, neitiseni, on mahdoton kieltää mitään, vaan, kuten tiedätte, täytyy meidän tehdä tili kaikesta minkä myömme, ja niin ollen…