— Ja niin ollen — hyvästi!
Tyttö kääntyi oveen päin muka lähteäkseen. Kauppapalvelija katsoi hätääntyneenä tyttöä, katsoi minuun kerran toisensa perästä ja jopa pyörähti mulla ajatus päässä ja rahat taskussa että jokohan piti minun mennä ja maksaa tuo lasku. Mutta samassa suli vihdoin tytön totinen naama ilkkuvaan nauruun, hän pudotti kouransa silmästä rahan tiskille, lausuen: »no tuossa nyt on, ottakaa».
Sellainen veitikka!
Eipä kumma, jos hän tuolla puolentunnin kävelyretkellä jo ehti panna multakin ajatukset ja tunteet sekaisin ja jos jo paluumatkalla mielessäni pahottelin, että hän jo huomenna matkusti Sedaniin ja että siis sen ainoan kerran vain sain häntä tavata, ensimäisen ja viimeisen. Enin kaikista minua kumminkin harmitti, etten silloinkaan voinut sanoa hänelle mitään miellyttävää, iloista, kohteliasta. Tuossa hän lakkaamatta leperteli vieressäni, kertoi juttuja ja kysyi mielipidettäni milloin mistäkin, ja minun täytyi olla ääneti kuin patsaan. Sillä jos jotain rupesin sanomaan, tuli se niin huonosti, että itsekin häpesin. Se oli sietämätöntä.
Jäähyväishetkeksi olin kumminkin miettinyt pienen kiitoksen hauskasta seurasta ja kun sen vuoksi eteisessä käteltiin, lausuin, niin hyvin kuin osasin, ihastukseni siitä harvinaisesta onnesta, mikä minulle oli tapahtunut. Hän nauroi herttaisimman, veitikkamaisimman naurunsa, toivotti mulle hauskaa oloa Pariisissa, lisäten:
— Mutta ennen kaikkia, oppikaa puhumaan, sillä muuten teillä ei ole hauska.
Oih, kuinka syvästi itsekin silloin tunsin tuon neuvon todeksi!
1894.
HABIT NOIR.
Tänä iltana minä menen suureen oopperaan näyttämön puolelle katsomaan kaikkia niitä suurenmoisia koneita ja laitoksia, joita siellä käytetään kaikenmoisten luonnonäänien ja liikuntojen aikaansaamiseksi, lausui mulle eräänä päivänä aamiaista syötäessä ruotsalainen pöytätoverini pyyhkästessään syönnin päälle suutaan ja juodessaan lasista pois viimeisen viinisiemauksen.