Mitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset seuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa miesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää veneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä hyökkäystä?
Ei, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja lähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat taas rannalle vetämään.
Tuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä rannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa kuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan…
— Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.
— Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset. Mutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa joen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän väylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat, ja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua, ja Kuisma peräytyy metsään.
Mutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas lähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja päätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä aikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri Torvisen johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa hänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta päästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan veneisiin.
Vielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan aikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa miesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä karkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka syntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät, miehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi, pohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti lasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten jälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä, ovatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet — ei ole aikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa eteenpäin.
Mutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä taistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa perästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä, koettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet raukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan ja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja kellistänyt hänet pensaan alle.
Se on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä seisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä, seisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät… Ja huomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle vaipunut, soutivat nämä pois…
Siinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet olivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat kaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät. Siellä menivät muut … hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle törmälle … makaamaan ja kuolemaan… Ei jäähyväistervehdystä hän saanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut hyvästiksi puristaa — yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen tylyllä rannalla… Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua, kuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen… Luomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten…