Lopussako…? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota näin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän kurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin pelastukseen… Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. — Jano, niin tulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran. Tuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä lähde … mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta syltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee ryntäilleen — ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti hän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle — ja jo vyöryy hän omasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta… Mutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja juopi, ahmii, nielee… Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän painaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi…
Se virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi päähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja tempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän ei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen katsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee liekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa hehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen rinnallaan huutaa: "Oikein lankomies, iskepä niin…"
Mutta sekin huumaus laukeaa, hän ei kestä istumassa, horjahtaa kiveltä kyljelleen, ja käsi putoo veteen… Se on niin raikasta tuo vesi, hän juopi taas… Ja uusi utuinen mielikuva ajelehtaa hänen himmeäin silmäinsä edessä. Hän seisoo hangella joentörmällä ja katselee mielihyvin tuota nuorteaa impeä, joka kärsimätönnä kuin kesytön varsa hioo suksiaan hankeen. Sen hipiä on niin hieno, sen poski niin punainen ja povi aaltoilee tasaisesti kuin metsälammen laine… Se on Johanna, hänen lemmittynsä… Vaan nyt se jo kiidättää mäkeä alas, irtautunut tukka lepattaa valloillaan tuulessa, ja notkeasti huojuu tuo sorea varsi… Vaan se horjuu jo … oih! pyörryttää … se huojuu, lepattaa ilmassa, himmenee, häviää usvaiseen pilveen…
Nuorukaisen kalpea pää notkahtaa kiveä vastaan, käsi solahtaa veteen, ja haavoitettu rinta korahtaa vielä kerran, huoahtaa — ja laskeupi.
* * * * *
Mutta toverit soutivat jo kaukana, yhä pyrkien länteen päin. Pysähtymättä, levähtämättä tekivät Pohjanmaan miehet raskasta päivätyötään, painoivat menemään koko päivän yhtenä rupeamana; suvannot soudettiin, virrat sauvottiin, kosket vedettiin. Illalla saavuttiin ärjyvän Usmankosken alle ja jäätiin siihen yöksi, viskauduttiin nurmelle makaamaan uupuneina ja hervottomina kuin susien ajama porolauma. Vasta siellä huomasi Vesainen, että Lauri oli poissa. Hänet oli viimeksi nähty Putkuokosken niskassa — Juho arvasi hänen kohtalonsa ja suri vilpittömästi ja syvästi taatuinta sotatoveriaan, uskollisinta ystäväänsä.
— Jos yksin olisin määräämässä, lähtisin vielä yön selkään häntä hakemaan ja hautaan edes saattamaan.
— Sääli nuorta miestä, todisti Kaupin ukko. — Mutta nyt täytyy enemmän ajatella eläviä kuin kuolleita, pelastaa, mitä pelastaa voi.
— Niin, niin, kiirehtiä pitäisi, vakuutti Juhokin, ja jäi miettiväksi.
Hänestä kului matka niin kovin hitaasti, hän olisi tahtonut ilman kautta lentää tuon kuudettakymmentä peninkulmaa leveän erämaan halki, joka hänet erotti Pohjanlahden rannikosta ja siellä olevista omaisistaan. Varsinaisena tuskana häntä herkeämättä vaivasi se ajatus, että hänen verivihollisensa Ahma samaan aikaan riensi toista vesistöä pitkin noille samoille paikoille ja että se mahdollisesti ennen häntä ehtisi perille. Hän laski molempien reittien päivät ja päivätaipaleet ja tuli aina siihen masentavaan päätökseen, että Ahma sittenkin saattoi ehtiä ennen. Oi, jospa voisi painaa yöt päivät yhteen pohteeseen — mutta ei voi. Miehistö ei jaksa.