Jo Merikosken alla oli veneitä kevennetty ja kevennettiin vieläkin. Pari venettä oli kokonaan jätetty Putkuokosken kuohuihin, oli näet miehistöstäkin, vaikka paljon ei oltu retkellä vastarintaa kohdattu, sentään toistakymmentä miestä kaatunut Kannanlahdessa ja Kemin suussa. Mutta raskaaksi kävi kulku sittenkin. Levätä olisi usein pitänyt, mutta aikaa ei olisi ollut.
Aamulla ani varhain nostatti Vesainen taas miehensä liikkeelle. Usmanan pienen kylän varat otettiin eväiksi mukaan ja niin kiirehdittiin lyhyin levähdyksin taas kulkua koskisia vesiä myöten ylöspäin. Toisen päivän iltana oli ehditty Jyskyjärvelle, mutta silloin huomattiin, että sellaista kyytiä oli mahdoton pitemmälti jatkaa. Taivas satoi vettä tulvanaan, märkinä ja uupuneina ei miehistä suurin osa sanonut voivansa yhteen puuskaan, yötä kunnolleen lepäämättä, lähteä vaikeille vetotaipaleille. Eikä Vesainen voinut heitä siitä moittiakaan. Mutta hänestä tuntui, ikään kuin joku sisäinen voima olisi sittenkin pakottanut häntä viipymättä rientämään edelleen.
— Montako on joukossa miestä sellaista, jotka minun matkaani lähtevät? kysyi hän äkkiä yöpaikassa. — Minä koettaisin painaa edeltä.
— Mutta mitä se hyödyttäisi? kysyi joku epäillen.
— Hyödyttäisi se. Ahman joukko ei voi olla suuri, miesten paljoudella me ei siellä kumminkaan isoja tehdä, tärkeintä on, että harvatkaan ajoissa ehtivät perille. Onko lähtijää?
Kolmisenkymmentä rotevaa iiläistä, joille kodit ja perheet olivat enemmän huolena kuin uni ja lepo, tarjoutui kohta lähtemään. Neljästä veneestä tyhjennettiin kaikki saaliit pois, ja niillä miehet lähtivät pari tuntia levättyään Maanselän poikki. Muu joukko jäi Krankan Hannun ja Kaupin ukon jäljestä johdettavaksi.
Se vasta menoa oli. Yöt päivät taivallettiin, vetopaikoilla olivat kaikki miehet aina aisoissa, järvitaipaleilla vain vuorotellen nukahtivat veneissä tunnin silloin, toisen tällöin. Veneissä vuoronperään syötiinkin, maissa ei viivytty missään. Päästiin siten Kuhmon vesille ja siitä taas myötävä virta nopeammin kuljetti alaspäin. Koskissa oli esilaskijana vanha oulujokelainen, joka ne vedet oli ennenkin laskenut. Oulujärvellä teki vastatuuli harmia ja melkein yliluonnollista voimaa vaadittiin miehiltä, että he sittenkin läpi myrskyn pysähtymättä sen poikki soutivat. Kun Vesaisen veneessä miehet kaikki olivat niin uupuneet, että jo mielivät epätoivoon langeta, silloin tarttui Juho, jonka jättiläisvoimia jännitys ja mielenkiihko vielä oli karaissut, yksin airoihin ja kiskoi eteenpäin miestensä levätessä. Toiset veneet ponnistelivat perässä.
Näin päästiin vihdoin eräänä kirkkaana elokuun aamuna Pyhäkosken alle ja hetkinen levättiin Muhoksen kylässä. Vihollisesta ei sinne ollut vielä mitään kuulunut. Mutta Vesaisella ei kumminkaan ollut malttia enää jokea myöten kulkea edemmä, hän päätti jättää veneet siihen ja miehineen suoraan poikkimaisin selkosta rientää Alakiiminkiin ja Iijoen suulle. Sillä sinnehän Ahma oli tulossa — lieneekö jo tullutkin.
* * * * *
Jos Vesainen ponnisteli ja kiirehti Oulujoen vesistöjä kulkiessaan, niin yhtä suurta kiirettä piti Ahmakin Iijoen latvoilta laskeutuessaan. Hän arvaili, että Vesaisen joukon oli täytynyt ennemmin tai myöhemmin saada tiedot heidän lähdöstään, vaikka sitä salassa oli pidettykin, ja että se pian takaapäin rientäisi heidän kintereilleen. Kaikki saattoi riippua muutamista päivistä, riippua siitä, milloin Vesainen tuon tiedon oli saanut. Ja hänellä itsellään oli pienempi joukko — tuskin 90 miestä oli hän ehtinyt saada kokoon — ja se joukko oli surman oma, jos Vesainen se tavoittaisi taikka jos siltä paluutie katkaistaisiin. Hän käsitti, että koko tuo hänen retkensä oli uhkarohkeutta, sillä hänen suunnitelmansa perustui yksinomaan siihen otaksumiseen, että Vesainen palaisi Oulujoen vesistöjä ja että hän itse joukkoineen, kostoretkensä tehtyään, ehtisi Iijokea myöten paluumatkalle ennen tämän tuloa.