Edellinen otaksuminen oli hänestä melkein varma, jälkimmäinen huoletti. Ja sen vuoksi hän rauhatonna myötään kiirehti kulkuaan, hoputti miehiään, pitenti rupeamia, lyhenti levähdyshetkiä. Ja ravakasti matka sujuikin, tiet olivat vanhastaan tutut. Ahma tiesi olevansa ainakin muutamia päiviä edellä, vaan montako?
Oltiin jo ohi vetotaipaleista, virtaavaa jokea soluttiin sukkelasti alaspäin, kosket laskettiin milloin melalla, milloin köydellä, mutta aina onnellisesti. Pudasjärvellä mieli sama vastatuuli, joka Vesaista kiusasi Oulujärvellä, hidastamaan Ahmankin matkaa, mutta tukevasti soutaen päästiin senkin päähän, ja virta lähti nopeasti viemään veneitä Haapakosken kuohuvaa köngästä kohden.
Sitä eivät karjalaiset olleet ennen koskaan laskeneet, mutta nyt ei olisi Ahma mitenkään joutanut vedättämään veneitä rantoja myöten. Ja kun muutamassa niemessä Pudasjärven länsipäässä tavattiin vanha kalasteleva uudisasukas, niin Ahma heti ehdotti, että tämä otettaisiin mukaan laskijaksi.
— Osaatko laskea könkään? kysyi Ahma ankaralla äänellä ukolta.
— En mene takuuseen.
— Etkö ole laskenut koskaan?
— Olen minä oman veneeni, mutta teidän veneitänne en tiedä.
— Elä kiertele, sinä osaat jos tahdot. Ja sen sinä tiedät, että sinun on koetettava. Jos vilppiä sinussa näen, niin auta armias sinua!
Väkisin vietiin ukko laskemaan. Osa miehistä nousi, painoa keventääkseen, rantaan juoksemaan, muut jäivät veneisiin, jotka ohjattiin ensimmäisen, ukon laskeman veneen perästä. Ensimmäisestä kovasta putouksesta laskettiin onnellisesti, nyt oli vain kappale koskivettä vielä jäljellä ja sitten toinen, matalampi köngäs — sileä suvanto siinti jo edessäpäin. Ja ukon vene laski täyttä vauhtia könkään kuohustoon; niskassa sen tosin kova aalto täytti puolilleen, vaan eheänä se sittenkin solui suvantoon.
Mutta toisen veneen täytti sama kuohu kokonaan; se vääntyi väkisin poikkiteloin hyrskyä vastaan, keikahti, upposi ja tuli kappaleina köngästä alas. Kolmas vene koetti karttaa tuota vaarallista aaltoa, mutta karahti kallioon ja meni säpäleiksi. Neljäs samoin. Veneiden laitoja, eväsarkkuja, aseita, airoja, hukkuvia tai hukkuneita karjalaisia uiskenteli valloillaan poukamassa kosken alla ja kierteli pyörteen silmää, sillä välin kun yhä uusia veneitä laski samaa turmiota kohden. Muutamat niistä pääsivät alas, toiset upposivat kuohuun taikka katkesivat vaanivaa kalliota vastaan. Kun viimeinen vene oli könkään alle saapunut, laski Ahma, joka henkensä kiireessä koetti poukamassa pelastella hukkuvia miehiään, että useimmat hänen veneistään olivat särkyneet ja miehistöstä monta hukkunut. Hän karjui vihoissaan, hän itki ja sadatteli Jumalaa ja itseään.