Vain Ahvenanmerellä oli syksyinen myrsky vähän hätää näyttänyt Pohjanmaan miehille, jotka pienoisella jahdillaan purjehtivat Oulunsuusta Tukholmaan, muuten oli matka ollut aivan vaaraton, vaikka vuodenaika olikin myöhäinen. Krankkalan vanha kippari tunsi väylät, osasipa hän luovia Tukholman kapeavetisen, kauniin saaristonkin läpi aina Määlarin laskuun asti, ja eräänä iltana he laskivat jahtinsa satamaan aivan kuninkaallisen linnan alle. Valitut lähetysmiehet, Kalajoen kirkkoherra, Juho Vesainen ja Hannu Krankka, nousivat maihin, laivamiesten toimeksi jätettiin myödä ja tarpeellisiin tavaroihin vaihtaa ne maalaistuotteet, joita mukaan oli otettu.
Ljungo Tuomaanpoika oli jo ennen Upsalasta käsin käynyt valtakunnan pääkaupungissa ja osasi opastaa äkkinäisiä tovereitaan, jotka eivät ennen eläessään olleet oikeata kaupunkia nähneet, saatikka sitten niin suurta ja komeata kuin Tukholma jo silloin ajan oloihin nähden oli. Siellä he tepastelivat pitkin katuja lammasnahkaturkeissa ja tervatuissa kautokengissään ja ihmettelivät sitä outoa komeutta. Monesti nämä erämaan lapset seisottivat askeleensa ja jäivät pää pystyssä kummastelemaan noita vieressään kohoavia kivirakennuksia, linnoja ja kirkkoja: sitä lasien paljoutta, sitä värien runsautta, sitä salvu- ja kivimiehen työpaikkaa! Suuret kivisillat viivyttivät heidän huomiotaan, he ihmettelivät laitureihin laskettujen laivojen lukumäärää, suuruutta ja komeutta, ja varsinkin panivat muhkeat nelipyörävaunut, jotka parihevosten vetäminä ohi viilettivät, heidät kummiinsa. Pohjanmaalla ei näihin asti vielä oltu minkäänlaista ratasajopeliä nähty, ei ollut maanteitä, eikä niitä siis tarvittu.
He olivat ensi aluksi aivan pyörällään siitä liikkeen hurinasta, siitä väen vilinästä. Niinhän ne olivat kuin alituiset markkinat. Outoja pukuja siinä oli jos jonkinlaisia, hienoja ja ruumiin mukaisia, niinkuin kuoria makkarassa, sotaväkeä siellä marssi ryhdikkäänä tahdissa komeissa, kiiltävissä univormuissaan, ja naiset, ne nyt näyttivät niin somatekoisilta, hoikkaisilta ja pehmeiltä, että Hannu toisinaan kesken kävelynsä pysähtyi, tempasi Juhoa käsivarresta ja näytti sormella:
— Katsopas tuossakin, niin on kuin meren kaisla, tekisi mieli kouransilmäänsä puristaa, että jäisikö jälkeä…
Ja kun he olivat satamassa tavanneet muutamia suomalaisia merimiehiä ja näiden kanssa illalla pistäytyivät kirkkaaksi valaistuun, seiniltään kuvitettuun kapakkaan, jossa hempeät neitoset tarjosivat hohtavista tinamaljoista Espanjan kihahtavia viinejä, niin jopa pääsi Hannulta nauru, eikä hän malttanut olla hihkaisematta:
— Hei pojat! Tämäpä vasta maailmaa on! Enpä huolisi taivaaseen pyrkiäkään, jos täällä saisin elää. —
Moniaita päiviä he viipyivät Tukholmassa, ja Kalajoen kirkkoherra kulki sillä aikaa korkeiden viranomaisten puheilla kertomassa heidän matkansa tarkoituksesta ja tiedustelemassa miten kuninkaan puheille päästäisiin. Vanha Juhana-kuningas ei ollut pääkaupungissa, hän asui Gripsholman kauniissa, syrjäisessä linnassa, jossa hänen hovinsakin oli ja johon hän äsken, kun vanhuus ja tauti rupesi heikontamaan voimia, oli kutsunut hallitustoimiin apulaisekseen nuoremman veljensä, Södermanlannin herttuan Kaarlen. Pohjanmaan miesten anomus päästä kuninkaan puheille saatettiin hänen tietoonsa, ja jo muutaman päivän perästä tuli heille kutsu saapua Gripsholmaan. Laitettiin kuninkaan käskystä heille sinne kyytikin, ja ensi kerran ajelivat nyt Hannu ja Juho sillan sileyistä maantietä myöten nelipyöräisissä, notkeasti keinuvissa vaunuissa, joita korskuvat pekunat nopeasti kiidättivät eteenpäin.
Nämä lähettiläät valtakunnan kaukaisimmalta kulmalta olivat näet sangen mieluisia ja tervetulleita vieraita Ruotsin hoviin. Uteliaana odotti heitä vanha kuningas. Kaikua sen taistelun rytäkästä, jota viime vuosikymmenenä oli peräpohjassa käyty Vienanmeren ja Pohjanlahden ranta-asukkaiden välillä, oli vihdoin vähäisen kuulunut Ruotsin hallitukseenkin asti. Pietari Bagge oli matkaltaan palatessaan tiennyt siitä katkelmia kertoa, ja voudit olivat kirjeissään siitä usein maininneet. Viimeisten ryöstöretkien yhteydessä oli Juho Vesaisen nimeä jo monesti mainittu Ruotsin hovissa ja jännittyneinäpä sen vuoksi tahdottiin nähdä tätä omituista, itsenäistä, tarunomaista talonpoikaissankaria, joka siellä asutuksen rajamailla naapureistaan keräämällään joukolla uljaasti puolusteli kotoisia seutujaan ja pelottomasti teki laajojen erämaiden taakse hävitysretkiä vihollisen alueelle, synnyttäen siellä kauhua ja vapistusta.
Nuo pohjanperän kaukaiset seudut ja olot olivat siihen aikaan vielä kokonaan peittyneet jonkinlaiseen tarumaiseen, paksuun huntuun, jonka alle hyvin harvoin tarkemmin oli silmäilty. Sen kansa eli vielä omaa, itsenäistä, muista erotettua elämätään, johon sen, pirkkalaisaikojen perijänä, katsottiin olevan oikeutetunkin. Hallitus sekaantui hyvin vähän sen sisäisiin oloihin; vouti kantoi sieltä vuosittain veron, sotaväkeä käytiin sieltä tuon tuostakin kirjoittamassa, mutta muuten sai kansa itse pitää huolta toimistaan ja tarpeistaan. Sen kaupparetkistä Lappiin ja Jäämeren rannoille, sen sotaisista hankkeista ja itsepuolustuspuuhista, jotka olivat synnyttäneet lujan yhtenäisyystunteen rahvaanmiesten kesken, kerrottiin Ruotsissa kuin satuna, mutta sitä hyvin vähän tunnettiin.
Ruotsilla oli näihin aikoihin ollut pitkällinen sota Venäjää vastaan, vaikka nyt juuri vähän aikaa sitten välirauha oli saatu solmituksi. Nuo pohjanperän kahakat eivät olleet missään suoranaisessa yhteydessä tämän sodan kanssa, sen Ruotsin hallitus kyllä tiesi, mutta voisivatko ne siihen jotenkin vaikuttaa, voisiko Ruotsilla olla niistä jotakin etua?