Viime aikoina oli varsinkin Kaarle-herttua erityisesti kiinnittänyt huomionsa Lapin seutuihin ja Jäämeren sekä Vienan rantoihin. Hän oli puhutellut vouteja, jotka vuosittain Lapissa kulkivat, hän oli tavannut merimiehiä, jotka olivat purjehtineet Vesisaaressa, Kuolassa ja Arkangelissa, ja nämä olivat hänelle kertoneet, että tuolla tunturien takana oli maailmaa sielläkin; siellä oli rikas kalastus, metsänriistaa viljalti, valaita pyydettiin, suolaa keitettiin, ja vilkas kauppa kulki sieltä moneen maahan. Mutta mihin valtakuntaan mikin paikka oikeastaan kuului, siitä ei kukaan osannut tehdä selkoa, vaikka kyllä kerrottiin, että tanskalaiset yhdeltä puolen ja venäläiset toiselta viime aikoina olivat ruvenneet sinne kiinnittämään kynsiään: Tanskalla oli linna Vuoreijassa, venäläiset rakensivat kaupunkeja ja luostareita Petsamoon, Kuolaan ym. Mutta kävihän siellä Ruotsin voutikin veroa kantamassa, siellä pirkkalaiset olivat vielä viime aikoihin isännöineet, ja siellähän nyt vielä heidän jälkeläisensä kulkivat kauppamatkoilla ja sotaretkillä… Pitihän siellä Ruotsillakin olla sananvaltaa, mutta mitä myöten ja kuinka paljon?
Siitä hän oli jo muulla tavoin ruvennut selkoa ottamaan, ja nyt oli hänelle Pohjan miesten lähetyskunta tervetullut apu. —
Gripsholmassa miehet saatettiin kuninkaan luo, joka istui lepotuolissa vanhuuden jo koukistamana. Harmajaksi oli jo käynyt hänen tuuhea, punainen partansa, ja vaivoin enää jalka miestä kannatti.
— Terve, Suomen miehet! — Niin tervehti Juhana tulevia suomen kielellä, jota hän vielä muutamia sanoja muisti Turun ajoilta, jossa hän Suomen herttuana ollessaan oli asunut ja silloin kansan kieltäkin vähän opetellut. Rupesi sitten kyselemään Pohjanmaan oloista ja huolista, tahtoen tarkan selon pienimmistäkin seikoista. Ljungo Tuomaanpoika, joka kielentaitavana eniten oli äänessä, kertoi viime aikain tapahtumat Pohjanmaalta ja sen kansan kärsimykset ja vaarat. Hän kuvasi, miten tuo verinen taistelu molempain heimokansain, karjalaisten ja pohjalaisten, välillä jo kauan oli kestänyt, miten se oli käynyt yhä tuimemmaksi ja verisemmäksi, muuttunut sisämaan kalajärvillä ja lappalaisten kauppapaikoilla käydyistä kahakoista varsinaiseksi hävittäväksi sodaksi, joka ensin rajoittui ainoastaan ulompiin kyliin, mutta sittemmin siirtyi aina rannikon väkirikkaimpiin pitäjiin asti, joista Pohjanmaalla muutamat, kuten Ii ja Kemikin, jo oli aivan paljaiksi hävitetty ja ryöstetty, vaaran toisille käydessä myötään suuremmaksi. Kuluvan vuoden veriset kahakat hän kuvasi tarkalleen. Tähän asti on, sanoi hän, taistelu ollut yksinomaan talonpoikain keskeistä, mutta nyt on jo Venäjän puolella hallitus ottanut nämä kahakat huomioonsa ja lähettänyt sotaväkeä Vienaan, joten pohjalaiset, jotka näihin asti, joskin suureksi turmiokseen, ovat pitäneet puoliaan, nyt ovat ehdottomasti joutuneet huonommalle puolelle ja jääneet avuttomiksi. Apu Ruotsin hallituksen puolelta on siis välttämättömän tarpeellinen, jos ei maan ja kansan mieli joutua aivan perinpohjaisen häviön omaksi. Siitä syystä on kansa heidät lähettänyt pyytämään sotaväkeä suojelemaan Pohjanlahden rannikkoa vienalaisten hyökkäyksiltä.
Tarkkaavasti kuuntelivat Juhana ja Kaarle-herttua tätä kertomusta, ja vastaus oli hyvin suosiollinen. Kuningas vakuutti, että hän ei suinkaan jätä pohjalaisiaan pulaan, vaan lupasi jo aivan pian lähettää sinne riittävän suojelusväen. Sen varman kuninkaallisen sanan hän käski viedä tervehdyksenä Pohjanmaan miehille. Hän kehoitti heitä edeskinpäin urhokkaasti puolustamaan kyliään, ja rahvaan verotaakkaakin hän palkkioksi lupasi huojentaa. Ottipa hän jo myöskin puheeksi linnan rakentamisen Pohjanmaalle, kyseli missä sille sopiva paikka olisi ja aikoi piakkoin laittaa miehiä siitä huolta pitämään. Hyvin toivein poistuivat Pohjanmaan miehet hallitsijansa luota, vieläpä heille kaikille kuninkaan käskystä lahjatkin annettiin, — Vesaiselle Juhana käski antaa komean miekan, jonka hamaraan oli uurrettu sanat "palkkioksi urhoollisuudesta".
Muhkeasti kestittiin miehiä linnassa, komeapukuiset palvelijat toimittivat heille ruokia ja juomia. Mutta ennen heidän lähtöään kutsui Kaarle-herttua Vesaisen vielä erikseen puheilleen. Oli tullut mainituksi, että Juhokin oli käynyt Lapin-retkellä Jäämerellä asti, ja siitä hän tulkin avulla tarkemmin kyseli. Juho kertoi hänelle, että Torniosta ja Kemistä käydään noilla Lapin-retkillä vieläkin joka vuosi, käydään Jäämerellä asti, jossa kemiläisillä on Varangissa varsinainen asemapaikkansa. Ennen oli Lapin-kävijäin vaikutusala ulottunut laajemmallekin itään päin, mutta nyt olivat venäläiset perustaneet sinne Petsamonvuonoon luostarin, joka on lyönyt sen seudun lappalaiset alleen.
— Onko se luostari edes venäläisellä alueella? kysyi Kaarle innostuen.
— Ei ole Lapissa mitään rajoja, vaan Pohjanmaan miehet siellä ennen ovat verottaneet. Mutta nyt on luostari vienyt heiltä sen tulon kokonaan.
— Eikö Ruotsin Lapin-voudin valtakaan ulotu sinne?
— Ei. Munkit siellä isännöivät.