— Mutta se luostari pitäisi hävittää pois sieltä, nuo tungeskelevat munkit pitäisi karkottaa koko rannikolta! Sillä tällä tavoinhan meidän valtakuntamme menettää osan vanhaa aluettaan!
Niin huudahti herttua harmistuneena ja käveli lattiata edestakaisin mietteissään. Vihdoin hän pysähtyi Juhon eteen.
— Mutta te pohjalaisetkin olette sankarijoukkoa, tottuneet tappelemaan ja hävittämään. Menkää te ja hävittäkää se luostari maan tasalle! Ja hävittäkää Kuolan linna ja koko venäläinen asutus Lapista. Jos te sen teette, niin saatte takaisin oikeutenne verottaa lappalaisia siellä.
Kun tulkki oli tämän Juholle kääntänyt, katsoi herttua terävästi Juhon silmiin ja kysyi:
— Luuletko voivasi tehdä sen?
— Voin, vastasi Juho varmasti, ja hänenkin silmänsä välähti intoa.
Herttua meni pöydän ääreen, kirjoitti paperille muutamia sanoja, antoi paperin Vesaiselle ja virkkoi:
— Tässä on valtakirja, jossa minä olen sinut määrännyt Jäämeren-retken päälliköksi. Ja jos hyvin teet tehtäväsi, niin palkkiosi on oleva runsas.
Ja hän ojensi kätensä sarkakauhtanaiselle talonpojalle hyvästiksi. —
Hilpeällä mielellä ja hyvin toivein lähti pohjalainen lähetyskunta Tukholmasta paluumatkalle, viedäkseen kuninkaan varman lupaussanan lohdutukseksi huolestuneille kotolaisilleen. Melkeinpä oli ylpeyttä heidän mielessään siitä, kun heitä hovissa niin hyvin oli kohdeltu, ja nautinnokseen he ajattelivat, miten omaisilleen ja naapureilleen kertoisivat keskusteluistaan ja kesteistään kuninkaan linnassa ja näyttelisivät saamiaan lahjoja. Vanha kirkkoherrakin hyräili hyvillään laivan kannella, ja Hannu kehuskeli ja valehteli laivamiehille, miten kuningas muka ateriankin aikana oli heitä taputellut olalle ja sanonut: "Syökää te pojat, mutta kylläpä te syöttekin!"