Mutta syksy oli käynyt myöhäiseksi, marraskuu oli jo lopulleen kulumassa, paluumatka kävikin vaikeaksi. Myrsky hätyytteli jo heti alussa, sitä vastaan saatiin tapella monta päivää, ja kun vihdoin Merenkurkkuun ehdittiin, oli jo jäitä liikkeessä, eikä päästykään läpi. Suomen puoleinen rannikkokin oli jo kiinteässä jäässä, ei auttanut muu kuin piti palata takaisin. Monien vastuksien perästä päästiin vihdoin terveinä Gävlen satamaan, johon laiva täytyi jättää talveksi. Siellä oli pohjalaisten ensiksi keliä odotettava, ja vasta joulun alla he pääsivät lähtemään paluumatkalle Pohjanlahden ympäri kotiaan kohden. Se oli harmittava vastoinkäyminen, mutta minkäpä sille teki.
Tammikuun alkupuolella — oli jo solahdettu vuoteen 1590 — ehtivät lähettiläät Tornioon ja ajoivat Niilo Oravaisen taloon, mahtavan Lapin-kävijän ja Lapin-voudin, jonka seurassa Vesainen kerran oli ollut Lapin-matkalla. Mutta täällä oli heitä vastassa pahoja, masentavia uutisia, jotka olivat omiaan tekemään aivan arvottomiksi ne hyvät sanomat, jotka he toivat tullessaan. Hallituksen luvattu apu joutui liian myöhään. Tornioon asti Oulunsuusta rientäneet pakolaiset tiesivät näet kertoa, että venäläiset jo olivat tehneet hävitysretken Pohjanmaalle taikka olivat vieläkin parhaillaan hävitystään tekemässä.
Viattomain lasten päivänä — niin kertoivat pakolaiset — oli Oulun jokivarrelta ruvennut näkymään mustaa savua, ja kamalan punaiselta oli paistanut itäinen taivas. Huolestuneina olivat jokisuulaiset niitä merkkejä katselleet, mutta kauan ei heidän tarvinnut odottaa, ennenkuin saivat varmat sanat. Pelästyneitä pakolaisia oli rientänyt jokivarrelta alaspäin, ja ne olivat kertoneet, että heidän talonsa ne paloivat ja että vihollinen, jota nyt oli oikeata sotaväkeä, jalka- ja ratsuväkeä tuhansia miehiä, oli täyttä vauhtia tulossa alaspäin jokisuuta kohden. Siinä joukossa oli ollut julmia tataarilaisia, jotka löivät kuoliaiksi kaikki elävät ja ihmiset, mitä eteen sattui. Hädin tuskin olivat pakenijat saaneet henkensä pelastetuksi ja hakivat nyt paikkaa, missä piillä julmaa vihollista.
Se sanoma oli Oulunsuussa herättänyt hirmuista häiriötä ja melskettä. Jokainen juoksi pelastamaan, mitä hänelle kalleinta oli, kiirehtiäkseen pakoon, mutta harvat olivat pakoon ehtineet, ennenkuin vainolaiset jo olivat olleet kylässä. Olivat muutamat vastarintaakin ajatelleet, vaan ne tuumat oli täytynyt hylätä tykkänään, kun kuultiin vihollisia olevan semmoinen määrä. Kuka oli ehtinyt valjastaa hevosensa, riipaista rekeen jotakin vaatekappaletta ja lähteä lapsineen ajamaan kierälle jäälle, se oli pelastunut. Hailuotoon olivat monet paenneet, toiset ajoivat rannikkoa pitkin Tornioon asti. Kamala lieska oli heidän selkänsä takana noussut palavista taloista, ja vielä monen peninkulman päähän oli taivaanranta veriselle punoittanut.
Niin kertoivat pakolaiset Oravaisen pirtissä, ja kauhistuen sitä Ruotsista palaavat kuuntelivat. Hannu aavisti heti, että tuhkana se nyt on hänenkin uhkea talonsa, mutta kuinka on kotiväen käynyt, äidin ja sisaren? Ja Juhon sydäntä vihlaisi pelottava ajatus: onko Ahma mukana? Jos on, niin kolkosti on käynyt suojattomiksi jääneiden kotona Kiimingissä. Hävitys siellä kai kaikissa tapauksissa taas on käynyt, mutta Anni ja Helinä…?
— Mitähän myöten lie hävitys ulottunut? kysyi hän levotonna.
— Ei ole tietoa. Kemissä asti ne eivät vielä ainakaan ole käyneet, eikä ole Iistäkään mitään kuulunut. Vaan ne voivat ensiksi ryöstää Oulujoen eteläpuolen.
Vesainen mietti hetkisen ja virkahti sitten:
— Minä lähden kohta ajamaan. Tuletko mukaan, Hannu?
Hannu oli heti valmis, mutta toiset estelivät: