— Mitäpä te sinne surman suuhun. Ei teistä ole siellä apua kumminkaan, päänne vain menetätte.
— Menköön pää. Anna, Niilo, vahvimmat porosi, jotka hengästymättä jaksavat tästä juosta Kiimingin suuhun.
Eikä viivytty siinä monta hetkeä, ennenkuin molemmat miehet istuivat ahkiossa ja antoivat vankkain härkäporojen täyttä nelistä kiidättää poikki hankien kaakkoa kohden. Kalajoen kirkkoherra jäi Tornioon odottamaan varmempia uutisia.
He ajoivat illan ja läpi yön malttamatta antaa poronsa muuta kuin toisinaan hetkisen hengähtää. Oli talven kovimpia pakkasöitä, jää paukkuili ja ulvoi surullisesti halkeillessaan kylmän pakosta, ja lämmin henki jäätyi melkein kohta sieraimista huokuessaan. Porot vetivät sitkeästi ja väsymättä, vaan aamupuoleen jo rupesi vauhti heikkenemään. Mutta samassa oltiinkin Kiimingin suussa, ja vielä jaksoivat porot vetää Haukiputaan ensi taloihin; siellä ne sentään olivat niin uupuneet, läähättivät niin pahasti, ettei ollut enää lähtemistäkään niillä jatkamaan.
Miehet astuivat pihalle, kolkuttivat pirtin ovelle. Ei vastausta. Repäistiin ovi auki. Pirtti kylmillä, eläjää ei ketään. Mentiin toiseen taloon.
Sama juttu. Asukkaat näyttivät hävinneen kokonaan, lienevätkö paenneet vai tapetutko niin tarkoin.
Hakemalla löysivät miehet taloista kahdet sukset ja päästettyään poronsa naavametsään he lähtivät hiihtämällä painamaan jokea ylöspäin. Juho ponnisti sitä tiukemmin, kuta lähemmäs Vesalan maita hän ehti. Jo kuumotti tuttu tupa valkoista hankea vastaan. Mikä ihme, se on polttamatta! Mutta entä asukkaat?
Tuiskuna rientää Juho ovelle: pirtti on kylmillä, kaikki sisällä hujan hajan, ei elävän jälkeä missään. Lunta on kinostanut navetan oven eteen, ja talli on tyhjä. Missä ihmiset? Ryöstetytkö vai tapetut, vai ovatko päässeet pakoon?
Kiduttava epävarmuus vaivasi miestä kahta kamalammin. Ei mistään saanut tietoa, kaikki jäljetkin talosta oli tuisku peittänyt. Mutta olihan kiiminkiläisten vanha pakosauna Suosalon norossa, olisivatko raukat hädissään paenneet sinne? Sinnepäin lähti Juho hiihtämään, Hannu seurasi äänetönnä jäljestä. Jälkiä ei näkynyt metsässäkään, turha tämä hiihto taitaa olla, arveli Hannu, mutta seurasi kumminkin. Hiihdettiin poikki soiden ja halki metsien, läpi tiheitten vesakkojen. Pimeän päässä ei Juhokaan keksinyt, missä siellä ryteikössä se vanha saunanroju oikeastaan oli, olipa saattanut hajota koko laitos sitten viime näkemän. Vihdoin hän huomasi muutaman laajaoksaisen kuusen alta säkeneen räiskähtävän.
— Siellä sauna, siellä eläjät! hän huudahti ja hiihtää ponnahutti kohti.