Pienessä, matalassa hökkelissä oli siellä yhdessä mylläkässä sekaisin sekä ihmistä että eläintä ja tavaraa kaikennäköistä; pakolaisparat olivat sinne kuljettaneet vähät karjansakin ja tavaroita mitä lähdön hurakassa saivat mukaansa otetuksi. Tuli paloi kivisessä kiukaassa lämmittäen tuota hataraa suojaa.
Sakean savun läpi ei Juho ensiksi voinut erottaa saunassa olevia olentoja, jotka säikähtäen hypähtivät pystyyn, kun näkivät uuden tulokkaan astuvan piilopirttiin. Hän kävi askeleen lähemmäs, ja jo hän tunsi vaimonsa, joka istui nurkassa ja piteli kääröä sylissään. Kun Juho astui vierelle, nosti Anni onnellisesti hymyillen tätä vasten pienen äskensyntyneen, heidän esikoisensa.
— Tässäkin on yksi, joka tervehtii isää.
Juho istui matalan piilopirtin nurkkaan vaimonsa rinnalle, ja hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi. Hän ei joutanut paljoa vastaamaan muiden tuvassa olijain tervehdyksiin, hän nautti siinä kiitollisessa sydämessään sitä armoa, mikä hänelle oli suotu juuri samaan aikaan, jolloin ympärillä oli riehunut surma ja hävitys. Hän tunsi niin syvästi tuolla hetkellä, kuinka kallisarvoista ihmiselle kodin lämpö ja hellyys sentään on…
Mutta hetken hän vain siinä nauttien istui, sitten hyppäsi ylös ja virkkoi:
— Ei, täytyy lähteä tutkimaan minkälaista jälkeä vihollinen taas on tehnyt. — Hän viittasi Hannuun. — Tässäkin on muuan, joka nykyisestä hävityksestä kenties ei yhtä onnellisesti ole suoriutunut kuin me. Pitää kiirehtiä auttamaan, missä vielä auttaa voi.
— Mutta Juho, joudu takaisin, meitä on nyt kolme ikävöimässä, puhui
Anni hyvästellessään miestään, joka taas näin pian jätti heidät.
— Olkaa rauhassa kaikki kolme, en malta nyt teistä erilläni kauan viipyä. Enkä enää teitä kauaksi jätä.
XII.
Mikä vei tutut tupani?
Kuka kauniit katokset?
Tupa on poltettu poroksi,
Tuuli tuhkat korjanunna.