Turhaan olivat kiiminkiläiset tällä kertaa jättäneet tupansa kylmille ja paenneet metsiin. Vihollinen ei kajonnut heidän kyläänsä, vaikka se jo lähellä oli. Mutta niin olivat nuo paljon kärsineet asukkaat säikähtäneet nähdessään tulen Kellonkylän taloista jo punoittavan taivaanrannalla, että kapaisivat pakopirteilleen ja lymyilivät siellä hievahtamatta yli joulun.
Ahma ei ollutkaan vainolaisten joukossa. Siinä oli enimmäkseen varsinaista päällikköjensä johtamaa sotaväkeä Solovetistä ja Sumasta, oppaaksi vain oli lähtenyt Kuisma ja hänen kanssaan muutamia kymmeniä Vienan kemiläisiä. He olivat, käyttäen hyväkseen syystalven vähälumista aikaa, tulla porhaltaneet Maanselän yli, rientomarssissa hävittäneet Oulun jokivarret ja koko Limingan pitäjän ja sen tehtyään taas heti uudelta vuodelta yhtä kiireesti rientäneet takaisin. Sanottiin heidän pelänneen, kun ei vastustusta näkynyt missään, että pohjalaiset, seuraten kannanlahtelaisten viimekesäistä esimerkkiä, olivat lähteneet kostamaan Vienan kyliin, ja siinä pelossa he olivat jättäneet toiset pitäjät ryöstämättä kiirehtiäkseen kotiinsa. Kun Vesainen ja Hannu saapuivat Oulunsuuhun, olivat viholliset jo muutamia päiviä sitten sieltä palanneet jokivartta ylöspäin.
Mutta kamala näky kohtasi tulokkaita näissä äsken vielä niin vauraissa ja vankannäköisissä kylissä. Tuskinpa koko kylän laajuudelta näkyi taloa pystyssä yhtään, siellä täällä vain joku matala ulkohuonerakennus, sauna ja riihi, ja niiden kupeella töröttivät pelottavina raunioina palaneiden talojen uunit ja savupiiput, nekin jo puolittain lumen peitossa. Jäistä kylmää ja kolkkoa autiutta huokui Oulun satamastakin tulokkaita vastaan. Limingan kirkonkylässä levittihen esiin sama surullinen näky: kirkko oli poltettu Linnukkamäeltä, pappila samoin, koko pulskan kirkonkylän paikkaakaan ei olisi voinut entiseksi uskoa. Valittaen lenteli harakka aution lumikentän yli hakien turhaan suojaa jäiseltä tuulelta, ja yön aikaan ulvahtelivat nälkäiset kylän koirat haikeasti ja alakuloisesti hangen peittämillä raunioilla.
Koko Limingan 133 talosta oli tuskin 30 jäänyt polttamatta.
Oudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon hän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan. Talo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä muistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt missään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä isäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli kolakasti autiossa luonnossa.
Saunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori makasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi pari talon naista.
— Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä,
Krankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.
— Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?
— Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!
Myöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli sairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän oli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja kiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden kuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo saanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa ennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti Luotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä, vaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle viholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan aitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista supinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi pihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu hevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.