Ilkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja puhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot pidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä pihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän kävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän kirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat hänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi Martan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen pujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin luonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli tautikin lähtöisin.
Hatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan Kiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne siirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että pakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili Hannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia pitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.
Vaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se tuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon väljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi raskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden ryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti menettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa hauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui istumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka hiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein näkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein hän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen tarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään kuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö varsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.
— Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan? kysyi Helinä.
— Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan uskalla vienalainen kyliimme hyökätä.
— Eikö koskaan… Eikö Ahmakaan?
— Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.
— Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko elämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?
— Onpa jo aikakin…
Ne uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat niitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut. Rauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne tuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia ei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa… Nyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää koskaan näe… Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon muuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan kuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus: ja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista…!