— Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?
— He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.
— Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. — Tahdon tietää heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?
— Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten, että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi. Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: — Myöskin piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän majesteetillenne puolustaa.
— Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. — Aina kun on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän määräyksiimme.
— He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman partaalle.
— Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti asuttamaan ja viljelemään! — Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä Turussa?
— Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.
— Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, — en yleensä karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät…
Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla kuninkaalle asiataan esittämään.