— Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?
— Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan…
Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria, jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.
— Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. — Hengenvaarako?
— Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun eteesi katsot…
Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä, talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.
Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille, niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa, pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat haltuunsa.
— Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy viljelemään.
— Meillähän siellä on halmeet ja saunat… yritteli korven mies inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin — niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.
— Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme? tiukkasi Jyrki.