— Mikä kuninkaan palkinto — hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen…
— On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja saattaa tulla vielä vastakin, — parasta on, kun pysyt loitommalla…
— Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin Kertun luota pois — kyllä minä sen yskän ymmärsin…
Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä, kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä osannut muuta.
Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta korjaavansa, lisäten:
— Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen puhumaan — älä itke lintuseni!
— Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. — Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa säästele.
— Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin, Kerttu? Elä lujassa toivossa!
Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin, tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian taipua äitinsä tahtoon… joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää…?
— Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai tatarilaisten vangiksi! — päätteli nuorukainen. — Mutta jos palaan, silloin… niin, silloin uusi ote!