— Kaarina, meidän täytyy erota!
— Erota! — Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot — tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen kätensä pehmeät kuin kissan käpälät — kynsiä vain ei tuntunut. Hän esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli hänelle yllätys, — jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis tapahtuva, — sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi kalpeni. Mutta hetkeksi vain.
— Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. — Miksi ja kauaksiko?
— Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. — Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!
Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, — voi, kuinka hänen surevat silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!
— Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.
— Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!
— Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä kohden kauniit katseensa.
— Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori kuninkaan poika. — Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati uskollinen. Tahdotko, Kaarina, — siihen nyt tänään suostumustasi pyydän?
Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta ihailijalleen virkkoi: