— Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava — mitenkä sitten?
— Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti, lupaa se — siinä kihlamme!
— Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!
— Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä…
Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran Viipurissa — ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!
Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.
Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi; vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin valmiit rekiin nousemaan.
Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun valjetessa tullut mitään.
XXII
Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi umpitielle tai koppelo risahti vesakossa — ei ollut nuorella airuella neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.