— Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan? hätäili Martti. — Varoittihan jo piispakin…
— Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin… Ykskaikki, tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai tappeluunko kaadumme salolla… itse täytyy koettaa, kun ei muualta tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään. Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!
Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään, muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta kohtaan… Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi, viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.
— Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat? kyseli Martti levottomana sedältään. — Miten luulevat he pitävänsä nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen elämänsä asettaa…?
— Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea ajatella… Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä kauemmas Lapinkorpeen…
Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi. Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, — kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty…
— Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta, vastasi Martti epäillen. — Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!
Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen rangaistuksensa ankaruutta.
Vielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti senvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen sulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli tuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi lähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä muistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa keltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen — sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain heimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä poikaan kulkeneet — kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista, joista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja taas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan… Ja sitä mukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen salosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta samalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia kohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut pelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle joutumasta.
Noiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle lähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten voimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja niitä sukupolvien halki puolustaneet, — nykyinen polvi ei katsonut voivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta elinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen vaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten ponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat ja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä ajoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat — he eivät voineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse ikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma nyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.