* * * * *
Mutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista erämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä sulanut eikä Martti toverineen — joka, vaikka velttona pirtissä lepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä — päässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana suksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja hiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton ja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja lämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen ruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka sen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He istuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin tuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.
Vasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian syrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon, vähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän suureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan. Oli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun viimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi Martin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan vapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.
Heidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu päättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla päättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille kalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet savolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän uudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat perheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse olivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa ruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä olivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän rakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet lahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi pyyntivehkeineen palatakseen.
Mutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi Nilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet tulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja pyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät uudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia oli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään savusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat siellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan — niillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet. Olisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun vankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen kuitenkin toivottomaksi, — aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan miehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta näiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin osoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin annettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään lähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut sieltä palattava — nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat asutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!
Näin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä kalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet hirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa eräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet heiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat valittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä eräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää —, täytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt takaisin.
Siitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi. Eiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!
Tällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia miehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä, edes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne meni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu oravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, — nyt oli tuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja kontillinen lintuja taloa kohti, — sekä kruunun vihat ja kostot!
— Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun Esko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. — Sinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, — teidät ja ehkä meidätkin!
— Jos mennään, urahti Esko vielä sisukkaana.