Jo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen, Martin puoleen:
— Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen…? Minä en usko siitä mitään tulevan!
— En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, — mutta kenties olisi sittenkin joku mahdollisuus…
— Jottako voisit kääntää kruunun vihat meistä?
— Niin, — en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne savolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, — minä vielä kerran yritän Turussa.
Heikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta hän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä toivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa, miesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi kuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei ollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi herttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, — Martti tiesi kuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään löytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa… jos Martti sen hänelle kyllin selvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen pieni salaisuuskin, — kireässä paikassa voisi Martti siihenkin vedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta tiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. — Älä hätäile vielä, orpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon raivostamalle Eskolle. — Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa peltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo rohkaisten.
— Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. — Onpa aikaa takakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.
Hiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja samalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä oman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät. Ja entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän tulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.
Mutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut hanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja nämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat ja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa pyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät lehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen silmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä. Silloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan keskeytynyttä taivaltaan.
Vahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten järven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat juteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka eivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti heitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi saamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä erämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella hänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa olivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he virkkoivat lähtevälle: