— Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi, siten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!
— Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. — Veri kyllä tänne vetää, hyvinhän täällä viihtyisin…
— Siispä tule! Jälkiäsi muista!
Mutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia kotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt päättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä perään:
— Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja nousta venheeseen.
Siitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta, jonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa ativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen, kaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan… Tosiaankin, olipa hänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan korven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka… Hän tiesi isävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi hyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä niin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!
Mutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen äänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä virkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:
— Ei siitä tule mitään eikä saakaan tulla!
— Mistä niin? kysyi Martti kummastuneena.
— Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi. Akkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!