Marttia huvitti tuo vanhan sedän ankara ääni ja päättäväinen kielto.
— Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon ajatuksenjuoksun jäljille.
— Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka luulisit nyt mahtuvasikin.
Tämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti kysyikin melkein nyrpistyneenä:
— Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette minua enää luoksenne tahdo?
— Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. — Et yksin sinä, vaan jo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet kerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne juurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta, vai etkö tunne?
— Jotakin siitä tunnen, mutta mitä tarkoitatte, sitä…?
Ukko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi parastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:
— Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut maailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi… yritti hän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille sittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven vieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia retkiä — ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan ja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla kellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo ohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy… Etkö tunne niitä molempia puunhaaroja, poika?
Mutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän ääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja niiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa melkein käheästi: