— Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen sortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina kaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan. Etkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa, kateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa…? Sehän on sitä ihmisten ikuista taistelua!
— En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi Martti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, — äijä oli nyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti setäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat ja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta kiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: — Olihan isäni kansan mies…
— Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi toisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää talonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru sille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle neuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua Turku enemmän kuin Sysikorpi…?
Siinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan oikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut mieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat Helsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella kovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia väitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä tosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas läntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon laidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden puolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus kuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat ajatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä suoraan tunnustaakin.
Mutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko haihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä kevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden. Tulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla, ja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin vihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat sen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja apajarannoista.
Martti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas ja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat ja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan raiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin… Häntä melkein jo hymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään — kylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!
Mutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen ajatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:
— Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta kun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi tämä suvussamme säilynyt talonkirja — ehkä se voisi jotenkin auttaa meidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja, vahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa alta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan oli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty. Martti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja takasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän tilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen verottomaksikin "ikuisiksi ajoiksi".
— Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä silmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. — Sen toimitan kyllä heti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.
Vanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti itsekseen. Vahinko vain, että ne "ikuiset ajat" on sitten kumminkin uusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas tahto, kumonnut ja mullistanut, — ei näkisi enää Maunu-piispakaan, jos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään voimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen mitään virkkanut.