Sillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan ja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan vielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon sukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan. Sitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa ja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä lähemmäs tuota päämaalia.
XXIV
Palattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti Pietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan sysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja Martti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa arkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin viisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.
Mikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut asumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan, joka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi raunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli puolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut aivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen, joka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset kirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa se kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran suunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan kuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt; varoja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä uusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja liiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella puolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka hän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena maisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten oli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia hiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa ohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka hänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä piispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä häirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan, innostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla suomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän komentoon tottunut.
Mutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä, paperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja vilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa, jonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut, ja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä muitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle nyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi salolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.
Mestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden vanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:
— Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole mitään maatiloja, joista se määräilisi, — kaikki on kruunun! Tämän paperin arvo on siis vain historiallinen — niin ikävää kuin se onkin sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille valitettavasti mitään apua.
Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:
— Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa? Koetimmehan jo syksyllä, — kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!
Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä piispakin huoahti: