— Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!
— Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada? virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.
— Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi. — Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!
Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen. Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi. Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja kansaakin kohtaan, — monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis piispankin mielestä ollut suotavaa.
— Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren airuen hänessä taas virittämää ajatusta.
— Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa? puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa ajatellen.
— Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. — Vanha kuningas ei ole kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin vaikuttaisi.
— Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti kannustaen.
— Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. — Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä siitä kuninkaalle puhumassa. —
Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä ystävällisesti: