— Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme jäädäksesi kuninkaan mieheksi?
— Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. — En ole matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko hän minua enää…
— Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. — Entä se palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?
— En ole siitä mitään kuullut… Piispa kävi vähän surumieliseksi:
— Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.
Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen silmiinsä nousi alakuloinen ilme.
Piispa jatkoi silloin:
— Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät, että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule uudelleen puheilleni.
Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea, kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi… Eihän ollut paljon mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa…
Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan. Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen — jotakin sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, — siinäpä sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä…! Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle itselleen se oli kyllin kaunis… Mutta nyt…! Nyt hän ei palkkiokseen päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt, — täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo piru…