Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt… prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin kaupungin rantaan. Aivan oikein… Jahti laski varovasti suolalaiturin päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.
Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa, uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää kuninkaallista komeutta nähdäkseen… se oli hänen oma Kerttunsa! Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon…
Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo. Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt…? Martti ei ollut Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan, hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, — kunpa hän vain vanhuksen tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää… nämä epäilykset olivat hidastaneet hänen askeleitaan.
Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, — niinpä niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä, astuivat Martin ohitse… prinssi tunsi airuen, joka hänelle toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin korkealta ja virallisesti — tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä, vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta… hänen ei pitäisi koskaan kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut, että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. — Kaipa on isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista, jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.
Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan… pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan, mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi… Mutta tuota tuttua keltaista tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin… Ei hän ollut aikonut sinne mennä, askeleet vain vetivät…
Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet…! Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä…!
Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois — joku selvyys on saatava elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois unelmat — ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen…!
Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan päin.
XXV
Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli lähetettävä matkalle.