Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan. Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut, käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että nehän ovat jo vanhoja asioita… nyt ovat taas uudet edessä — talvinen lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa…
Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin. Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat. Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan vastauksesta tsaarille — sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden menestys hänestä edellyttivät.
Mutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.
— Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. — Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista, tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä maasta vihdoinkin päästäkseni.
Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, — siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.
Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: — Lue uudelleen, kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, — lue tuosta kappale…!
Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, — tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, — mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän, tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, — Kustaa oli edellisessä kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi — Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:
"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana…"
— Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"— Ukko iski laihan nyrkkinsä pöytään: — Ei, Henrik Horn oli sittenkin oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla mitalla… taikka sodalla…! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, — aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän häränruoskamme nahoissaan…!
Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan: