— Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan komentamaan…!
Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli, hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.
Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas selustuoliinsa ja virkkoi:
— Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä tarkoituksensa…
Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen. Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.
Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida. Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli varmaankin rajaton, — Marttia aivan puistatti ajatus, että joku, johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes vihjaissut.
Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan, ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet, joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta letkauksilta.
Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä tulijaa, — sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.
Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:
— Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky katkaisi toimenpiteemme.