— Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset. On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?
— On, — ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita savolaisten ja hämäläisten välillä.
— Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. — Eikö ole Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?
— Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. — Mutta joku hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.
— Hä… hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä tiedät!
— Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut, vastasi Klaus-herra. — Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja ilmoittaa siitä tarkemmin.
— No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. — Jos siellä talonpojat todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta parempia tietoja me tarvitsemme — odotamme Fincken ilmoitusta.
Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka hänet tällä kertaa täyttivät, — suurempia, tärkeämpiä, — koska hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.
Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako se pelihtiminen taas? — sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä. Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä aivan silmittömästi — onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla — ja varmasti aikoinaan tuleekin — asiasta repäisevä kirje ja silloin — silloin Jumala armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!
Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella kirjaimia paperille… Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta… Mutta miten? Ja miten kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä tulevat selville — siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä salosukulaisten kanssa…! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.