Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, — vai oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?

Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä, astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:

— Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!

Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille, kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan, apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.

Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, — eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet, katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta, ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään, ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.

Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen, minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä, käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin, kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut. Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan. Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt, läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.

— Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, — mikä tie vie pelastukseen ja onneen?

XXVI

Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla Turun linnassa, — odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen, — itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti kutsumatta käydä sisään huoneeseen.

Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika, suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa, solkiniekat viitat hartioillaan — lähdössä ilmeisesti jollekin hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle sopertamaan jotakin pyyntöä.