— Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. — Muistan sinut hyvin Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.
— En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. — Anon vain armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.
Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten omaistensa hädästä.
— Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi hän kädellään torjuen.
— Pyydä mitä muuta tahansa!
— Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille…
— Herttua — mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne herttuaksi jäädä…
— Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut luvattomia. — Ettekö vielä tiedä?
— Mitä — tule sisään, kerro!
Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.