— Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden ilonsa huumauksessa. — Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo Eerikille asioista ilmoittanut — hyvä! Kauan olen häntä leiponut — mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?
— En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä alakuloisuudestaan. — Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.
— Ne kunnon miehet!
Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!
— Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, — minä en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa. Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.
Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:
— Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä talonpoikainkin rakkauden — erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, — isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.
Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset Martille ja kysyi sitten komeasti:
— Oletko tyytyväinen?
— Olen, muuta en pyydä.