— Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!
Martilta huikeni maailma silmäin edestä — nyt oli siis se unelmain hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:
— En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin…
— Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. — Tänne Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa, — sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!
Nuori prinssi — Suomen vastainen herttua — olisi varmaankin siinä ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan Turun linnaan.
* * * * *
Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.
XXVII
Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot, joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona, mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin vieraaksi — ensi kerran Suomessa olonsa aikana — tähän kesäjuhlaan, joka siitä sai loistavamman leiman.
Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka omaperäistä kirkkomahtavuutta, — tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa hautomiinsa suunnitelmiin.