Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa, kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava; aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan anetaloon.
Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä tapaavansa, — tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:
— Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen niitä et ainakaan näy tuhlaavan.
— Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. — Papistomme on köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.
— Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi kuningas epäluuloisena.
— Jos kertyy, menee se teineille… ja sitten näihin koruihin.
Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään, jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.
— Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, — kuningas oli ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.
Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan. Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena saamastaan avusta, ja virkkoi:
— Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu — sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!