— Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.
Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen pyrkivää, jotakin liian — suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:
— Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?
— Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin… vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.
— Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.
Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut. Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:
— Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.
Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli poissa.
Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut. Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.
— Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.