Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat tarkoin sen olosuhteet.
— Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille asiansa.
— Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan hätäisenä.
— Niin, hänestä, myönsi kuningas. — Henrik Horn on luotettava mies, ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi — kaksi pitää neuvonantajia olla.
Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa; he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi, esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä jatkoi:
— Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin aika — Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.
Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin, Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.
— Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. — Tuoltapa tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.
Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin, sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:
— Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.