Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:
— Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?
Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän virkkoi otsa rypyssä:
— Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.
— Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra sotaintoisena.
— Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu kesken.
Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen, harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin edullisen käsityksen, — Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin puheilleen Turkuun.
Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista — monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä yleinen.
* * * * *
Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä, onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä…