— Hän on sydämellinen nuorukainen, tämä kaunis herttuamme, virkkoi silloin taas Härkäpää innostuneena. Ja hän tahtoo olla kansan suosiossa, ja osaakin, — juuri sillä hän voittaa kaikkien sydämet. Hän on pian, saatte nähdä, todella Suomen herttua!
— Niin, toivokaamme, myönsi piispa. — Nuoressa prinssissä on paljon hyviä ituja, — vielä on hän leikkivä, hyväluontoinen lapsi.
— Mutta hänellä on Henrik Klaunpoika rinnallaan, — muistathan, Mikael…?
— Muistan, ja toivon kaikkea onnea nyt alkaneelta uudelta ajalta. — Hän nousi samalla hirsikasalta, ja he lähtivät vihdoinkin jatkamaan matkaansa sillalle päin. Viimeinen purje oli jo aikoja sitten hävinnyt saarten taa ja rakennuskehän varjo venyi pitkäksi. — Mutta muistakaamme myös, jatkoi Agricola heidän astellessaan, että kansojen onni ei riipu sattumasta eikä yksityishenkilöstä, se riippuu niiden omasta elinvoimasta ja miten sitä kehitetään ja karaistaan. Tämä vaatii meiltä Suomessa sitkeää työtä, sitä on meidän taas huomenna tehtävä — uutta, nousevaa aikaa valmistaaksemme!
Kolmisin kävelivät näin Suomen henkisen elämän esipapit Turun kivisillan yli, kääntyen siitä vanhaa, raunioitunutta kirkkokorttelia kohti. Mutta joen takaa, Aningaisiin syntyvästä uudesta kaupunginosasta, toi lauhkea iltatuuli vielä toisinaan heidän korviinsa katkelmia huilujen pehmoisista, iloisista sävelistä.